Elämäni ennen lapsia

Kaikilla on omanlaisensa ne tietyt päätökset joihin edes vähän on voinut vaikuttaa joten en sano sen kummempaa.

Itselleni tärkeitä asioita oli mm. oman perheen perustaminen, tutkinnon saaminen ja miehen valinta. Noin ilmaistuna kuulostaa helposti siltä, että olen päättänyt näistä kaikista asioista ihan itse. Näin ei todellakaan ole. Olin onnekas kaikissa tapauksissa.

Ensimmäinen lapsi ei syntynyt ‘suunnitellusti’ eikä parhaaseen mahdolliseen aikaan, vaikka syntyikin (parhaaseen mahdolliseen aikaan).

Tällä tarkoitan sitä ettei tuntunut siltä, olin juuri päässyt kouluun jossa viihdyin ja *pam*.

Joten koulu jäi, pysyin kirjoilla, sillä tiesin, jos lähtisin en enää palaisi. Sinänsä tämän asian siis päätin, että palaan. Lapsen odotus aika oli tuskaa, lapsen syntymän jälkeen osasin arvostaa, sitä, mitä en arvostanut ennen raskautta kuten liikuntakykyä.

Palattuani kouluun en enää ollut se sama lusmu, joka sinne oli mennyt. Olin päättänyt etten olisi enää lusmu. Oikeasti raadoin ja tein parhaani ja silti olin ihan paska.

Se ei tainnutkaan olla oleellisinta vaan se, että täysin rikkinäistä ihmistä tuettiin, annettiin yhteenkuuluvuuden mahdollisuus ja kannustettiin eteenpäin. Itselle oli niin iso ja tärkeä asia se tunne, jonka sieltä sain, sillä sain harvoin kokea sitä muualla.

Tietenkin pitkin elämäni aikajanaa oli hyviä ihmisiä ripoteltu sinne tänne.

Aikajakso ennen ensimmäisen lapsen syntymää tuntuu harmaalta, loskaiselta talvelta, jos vertaan sitä aikajaksoon sen jälkeen.

Aika ennen lasten syntymää

Lukio ja amis

Elämä ennen lapsen syntymää: Minulla oli vaikeata, eikä erityisherkkyys ollut vielä tunnettu asia. Olin kärsinyt useamman kerran masennuksesta, joka kesti yli puoli vuotta. En tiennyt, mikä ala olisi oma. Minulla ei ole taitoa uskoa itseeni, koulukiusaajat yläasteelta jatkoivat touhua lukiossa(kaksoistutkinto), jolloin vaihdoin kouluja.

Lukio

Eräs koulu, joka oli hyvin rauhallinen aiheutti minulle masennuksen ensimmäistä kertaa, sillä en ollut tottunut sellaiseen rauhallisuuteen. Ihmiset olivat rauhallisia, hiljaisia ei välinpitämättömiä eivätkä pahaa tahtovia, tunsin sen, eikä silloinen psyykeni kestänyt sitä. Palasin takaisin vanhaan kouluun, opiskelemaan ryhmään, jotka olivat minua nuorempia ja siitä lähtien tunsin itseni yksinäiseksi hylkiöksi. Yhteensä pomppoilin päivä ja iltalukioiden välillä koskaan valmistumatta. Viisi vuotta meni tähän kun mietin, mitä haluan, mikä minusta voisi tulla…ja ihan yksin.

Vallilan amis

Olin hetken Vallilan amiksessa, mutta masennus uusi, enkä kestänyt kiusaamista, ja olin siis ihan pihalla siitä, mitä piti tehdä. Ala, jota olin tullut opiskelemaan oli kone-ja metalliala, minä en ole koskaan ollut järjen jättiläinen, en tajunnut mistään mitään en erityisesti numeroista. Ei mennyt hyvin se reissu.

Sain potkut koulusta, kun hain tukea Kuraattorilta masennukseen ja kiusaamiseen. Minulle kerrottiin, että “Juttelin rehtorin kanssa ja sun on parempi irtisanoutua koulusta, koska sua ei selkeästikään kiinnosta opiskella täällä” jotenkin tämän suuntaisesti se meni.

Eli vaikka kovasti olisin halunnut tehdä päätöksiä, valita opiskelu paikka, löytää paikkani maailmassa tai edes saada rahaa selviytymiseen. Noihin aikoihin, kun oli oltava jossain, jotta saisi yhteiskunnan tukia. Eli päätökset eivät luonnollisesti olleet, mitä parhaimpia.

Sitä en myöskään muista miten päädyin kone-ja metallilinjalle, olinkohan ajatellut jotain, että toi on niin erilaista, mutta miksi ei, voisin kokeilla sitä? En tosiaan muista miksi ja miten päädyin opiskelemaan alaa.

Minua kiusattiin, sillä ikää oli jo kertynyt ja jouduin opiskelemaan poijankloppien kanssa. Tykkäsivät viitata siihen, että olisin trans. ja kutsuivat Super Marioksi.

Jälkikäteen ajateltuna…vasta nyt todella pitkän ajan jälkeen olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä mä näytin vähän Super Mariolta siinä niissä sinisissä haalareissa.

Mieli ei vaan toiminut niin, että se olisi ollut hauskaa silloin.

Noista pojistakin valmistui vain muutama, eli loput olivat sitten samassa tilanteessa kuin minä Amikseen tullessa. Näin se elämä menee.

Metallica-paja

Tämän hukkareissun jälkeen menin Metallica pajalle, joka oli silloin Tattarisuolla. Kun tulin haastatteluun, purskahdin itkuun. Haastattelija oli äkännyt heti mistä oli kysymys ja kysyin olinko kuullut Keskuspuiston ammattiopistosta? Mä kerroin, että tiedän, että se on joku Erityislasten koulu. Sain sitten tietää, että tätä koulua ei ole yhteishaussa vaan sinne on erikseen haettava ja mentävä kokeeseen. Ihmekös, sillä se yhteishaluopas oli tullut tutuksi vuosien saatossa, niin kovasti olisin halunnut valita itselleni opiskelupaikan niiden vaikeiden tekstien perusteella.

Hain sitten Keskuspuiston ammattiopistoon, sain kutsun kokeeseen ja menin tekemään sitä.

Keskuspuiston ammattiopisto

Menin kokeeseen, enkä tiennyt, mitä odottaa. Paikalla oli eräs komea kundi ja tyttö, jolla oli kuulovamma. Saimme tehtäväksi jyrsiä ja sorvata kappaleet, meille näytettiin ja meitä tuettiin koko matkalta, saimme kukin oman koneen tehtävää varten. Opin tämän kokeen aikana enemmän kuin Vallilassa. Siellä oli kaiken lannistavimmat kaksi ensimmäistä viikkoa, jolloin olimme vielä innostuneita, mutta opettaja istui omassa kopissa ja me ringissä odottamassa häntä ja kun vihdoin saimme tehtävän se oli palikan viilausta ja nimilaatantekoa.

Minä ja molemmat kokeessa olevat pääsivät sisään kouluun.

Sattumoisin just silloin kun koulun piti alkaa, se oli siirretty täysin uuteen hienoon rakennukseen, jossa pääsin aloittamaan ihanien tyyppien kanssa. Kaikki olivat ihania ja oppimishaluisia. Opettajat olivat motivoituneita, muistan “Olemme täällä teitä varten, te maksatte meidän palkan”. Kukapa ei haluaisi opiskella niin omistautuneessa paikassa?

Minulle oli hurjan tärkeää saada tutkinto. Tutkinnon saatuani oloni oli sellainen, että olen tehnyt sen, mitä minun pitikin tehdä. En kuitenkaan halua uskoa, että se olisi sitä, mitä tulen tekemään.