Miltä minusta tuntuu ihmisten kohtaamisen jälkeen

Kohtaan ihmisiä harvoin.

Hyvään ajan kun olen ollut höperöityneenä, saatan innostua ja möläytellä kaikenlaista ja usko tai älä, se mikä tuntuu omassa päässä järkeenkäyvältä voi olla hemmetin tyhmää kun sen sanoo ääneen, jos ei ole ollut ketään kenen kanssa ns. ajatuksia vaihtaa.

Tälläinen tilanne syntyy helposti silloin kun innostun. Suu käy, mutta korvat, noh vähemmän.

Toisaalta taas, en tunne vetoa lainkaan ihmisiin, jotka toistavat automaattisesti asioita. Eli, jos kohtaan taviksen niin ei siihen paljoa tarvita että rupean epäröimään omia ‘vuorovaikutuskykyjä’.

Jos taas kohtaan jonkun tosi mielenkiintoisen, silloin olen hiljaa…koska en mahdollisesti tiedä asiasta mitään, saatan kyllä keskeyttää paljon ja kysellä ‘tyhmiä kysymyksiä’ tähän tyyliin:

Ymmärsiks mä nyt oikein, kun sanoit, että  tarkoititko…

En tiedä asiasta mitään, voitko kertoa..

Toisaalta, jos olen varma asiasta, mikä perustuu intuitioon eli jokin on oikein, väärin, umpikuja tai monta oikeaa vastausta(hämmentävin).

Silloin osaan vaan sanoa, että näin pitää tehdä ja näin on oikein, tiedän sen, mutta en osaa selittää enkä muista, jos olen siitä jotain kuullut tai lukenut, tärkein on se tunne ja kun se tulee niin sitä on seurattava vaikka toisten silmissä näyttäisi höpsöltä valehtelijalta.

Jos olen epävarma niin sen kyllä huomaa. Eniten ärsyynnyn siitä, jos toinen katsoo minua kuin olisin valehtelija.

Usein tälläinen henkilö on itse epärehellinen, siksi kai epäilee toisten aikeita ja sanomisia.

Tietenkin kohtaamisten jälkeen tunnen syyllisyyttä.

Tällä tavoin ajatus aika lailla virtaa…

  • Taas kerroin enemmän kuin piti.
  • Sanoin varmasti jotain tyhmää
  • Ymmärsiköhän se toinen, mitä oikeasti tarkoitin?
  • En tarkoittanut sitä pahalla.
  • Olisiko siitä saanut sellaisen kuvan?
  • Sanoin yhden sanan väärin
  • En muistanut sitä yhtä asiaa
  • En kuunellut, taaskaan
  • Miksen taaskaan kuunnellut?
  • Koska oikein opin kuuntelemaan?
  • Miksi piti taas mennä möläyttelemään?
  • Miksi oikein on tämmöinen?
  • Miksi ei ole ketään kenen kanssa jutella?

Jos puhuisin useammin ja olisin vuorovaikutuksessa, ehkä taitoni paranisivat, ehken olisi niin peloissani, nolo ja väsynyt kohtaamistilanteiden jälkeen, ehkä en vuosien päästä huutelis keittiössä*, jos olisi enemmän kohtaamisia ehken stressaisi niistä näin paljon..vai stressaisinko enemmän?”

Tähänkin varmasti vaikuttaa useampi tekijä kuten oma fiilis ja toisen fiilis, sekä molempien aikaisemmat kokemukset ja kielellinen ilmaisu, jos on erilainen kielellinen tapa ilmaista itseään tai toisella ei leikkaa(puhun itsestäni) niin voi syntyä väärinkäsityksiä, jotka johtavat riitaan tai välienrikkoutumiseen.

RUNO

Kolahtelevia kerroksia

Olemme kuin sipuleita, meissä on monia kerroksia.

Minussa on samoja kerroksia kuin sinussa, hyviä ja huonoja ja jotakin siltä väliltä.

Kohdatessamme näytämme joitain kerroksia toisillemme ja toiset taas pidämme piilossa.

Joskus kohtaamme niin, että molemmilla on kauniit kerrokset esillä, toisinaan taas ei.

Tämä on ok.

En tuomitse sinun kerroksiasi vaikka toki saatan harmistua.

En ajattele sinusta niin, että “hyi olipas inhottava tyyppi” vaan niin, että

“Tänä tiettynä hetkenä kohtasimme tietynlaisina. Seuravassa hetkessä olemme taas jotain muuta.”

Älä siis erehdy luulemaan, että sinä tai minä olisimme jotain pysyvää.

*Huudan keittiössä, sillä ajatukset vuorovaikutuksista usein hiipivät mieleen

Tietoa ja apua

Tietoa ja apua Sosiaalisten tilanteiden pelkoon löytyy täältä Mieli.fi

Sosiaalisia taitoja voi puolestaan harjoitella ja niihin löytyy hyvä kirjoitus Nyytin sivulta.

HyväKysymys.fi – Kurssi Sosiaalisista taidoista.

Aiheesta muualla

Unelma Ratkaisu – Kohtaamisen voima